Ei niin onnellinen Onnen tunti

Kuva: Otava
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (<- Adlibrikseen)
Kustantaja: Otava, 2011
Kansi: Kirsti Maula
Sivuja: 287
Pisteet: 3/5

Anna-Leena Härkösen Onnen tunti oli ollut lukulistallani jo pitkään. Luen aina kaikki "härköset", sillä hänen tyylinsä kirjoittaa on virkistävän suorasanainen. Onnen tunti kertoo sijaisvanhemmuudesta, mikä herätti heti mielenkiintoni kirjaa kohtaan. Jotenkin Härkönen onnistuu aina nappaamaan kiinni ajankohtaisiin ja paljon tunteita herätteleviin teemoihin. Minulle Onnen tunti ei kuitenkaan yltänyt hänen parhaimpiinsa.

Onnen tunnissa sijaisvanhemmuuden byrokratiaan ja lopulta käytännön pyörteisiin heittäytyvät avopari Tuula ja Harri. Tuulalla on edellisestä liitostaan kymmenvuotias Roope, mutta surukseen Tuula ei kykene enää saamaan biologisia lapsia. Tuulan, ja lopulta myös Harrin, mielessä alkaa poltella ajatus sijoitetusta lapsesta. Tai mitä jos tulisikin vaikka sisarukset! Tuula on itse kokenut hyvin turvattoman lapsuuden alkoholistiäidin tyttärenä. Omat kokemukset voisivat olla vahvuus sijaisäitinä, ja niin Tuula ja Harri uskaltautuvat sijaisvanhemmiksi. Kun koittaa päivä, jolloin haave sijaisvanhemmuudesta käy toteen, alkaa Tuulan lapsuuden luurangot kuitenkin pyrkiä ulos kaapeistaan.

Onnen tunti on kertomus sijaisvanhemmuudesta ja sijaisvanhempien kyvystä olla turvasatama erityistarpeisille, liian paljon nähneille ja kokeneille lapsille. Riittääkö ihan ok vanhemmuus, saako sijaisvanhempi menettää kontrollin vai pitäisikö sijaisvanhemman kyetä olemaan koko ajan horjumatta ja huojumatta? Lisäksi kirjassa kurkistetaan sijoitettujen lasten biologisten vanhempien ja isovanhempien luo, heidän elämäänsä ja tunteisiinsa. Arki on kirjassa rankkaa, ja sijoitettujen lasten saapuminen sekoittaa koko perheen elämän. Onnen hetkiäkin on kuitenkin onneksi luvassa.

Kirja antaa synninpäästön sijaisvanhemmille. Ei tarvitse olla täydellinen vanhempi. Riittää kun on sydän paikallaan. Välillä Tuulan meno kuitenkin arvelutti pahemman kerran. Tuulan lapsuuden traumojen aktivoituminen, välien selvittely omaan äitiin, krapula-aamut ja aggressiivinen käytös herättivät minussa ahdistusta. On totta, että riittävän hyvä, epätäydellinen vanhemmuus varmasti riittää. Välillä kuitenkin tuntui, että Tuulalla oli liian paljon selvittämättömiä ongelmia. Täysin en siis synninpäästöä kirjan tapaan kyennyt antamaan.

P.S. Onnen tuntia ovat tarkastelleet myös mm. Mari A. (joka ei myöskään syttynyt kirjalle), Susa ja Sanna (jotka puolestaan ihastuivat kirjaan).

Kommentit

  1. Minä kuulun kirjaan ihastuneisiin :) Juuri tuo äidin syyllisyydestä kertominen teki vaikutuksen. Sijaisvanhemmuus ei aiheena kovin kiinnostava ollut, mutta vanhemmuus kuin vanhemmuus. Ei tästä aiheesta moni yhtä napakasti (ehkä myös provosoivasti) kirjoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Provosoiva on kyllä osuva ilmaus. Se, että Härkönen oli noukkinut kirjaansa vanhemmuuden ääripäät, oli minusta liian mustavalkoista. Oli joko lässyttävä superäiti (siellä Pride-valmennuksessa) tai sekoileva, omatkin hiuksensa lapsen riehuessa leikkaava äiti.

      Kirja oli kuitenkin hyvä avaus sijaisvanhemmuudesta. Lisää romaaneja sijaisvanhemmuudesta toivon ma! :)

      Poista
  2. Minusta tämä oli kuitenkin perushyvä Härkösen kirja tosi mielenkiintoisesta ja ajankohtaisesta aiheesta. Itselle jäi mieleen, miten ongelmallista saattaa olla suhde sijaislapsen vanhempiin. Koko kuviossa on sitten muitakin kuin se lapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä mielenkiintoista kurkata siihen kuvioon. Tuntui, että myös biologiset vanhemmat olisivat kaivanneet itselleen sijaisperhettä.

      Olen aiemmin tykännyt kovasti kaikista härkösistä, mutta tämän kirjan kohdalla tökki. Tuntui, että tarinassa oli kaikki mahdolliset kliseet aiheesta.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Suositut tekstit